San Fransisco

San Fransisco

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Oliko tämä sittenkään hyvä idea?

Jotenkin rupesinkin yhtäkkiä pohtimaan, että onko tämä blogi sittenkään hyvä idea? Olin muka miettinyt tätä ajatusta jo tarpeeksi pitkään, ja tullut siihen tulokseen, että olen valmis. Nyt aloin kuitenkin hieman katumaan.

Kerran jo julkaisin liudan omia kuviani viime vuoden Kalifornian reissulta, mutta tulin katumapäälle ja poistin postauksen.

En tiedä olenko sittenkään varmis kertomaan näistä asioista avoimesti niin että minut on tunnistettavissa, ja toisaalta taas pelkkä anonyymi kirjoittaminen ei välttämättä kiinnosta ketään...
Toisaalta ajattelin alunperinkin kirjoittavani eniten itselleni, ja selveentääkseni omia ajatuksiani, mutta sen voisin toteuttaa pelkän päiväkirjan muodossa. Tässä bloggaamisessa eniten houkuttaa kuitenkin mahdollisuus vaihtaa ajatuksia muiden kanssa, ja kuulla muidenkin mielipiteitä ja kokemuksia asioista.

Olenko kuitenkaan valmis tekemään sitä omilla kasvoillani?
Jos teen tämän, on paras tehdä tämä kunnolla? Vai mitä?


sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Matka

Loputon matka. Ikuisuusprojekti. Pelkkä kaukainen haave?
Siltä se juuri tällä hetkellä tuntuu.
Matka on kokonisuudessaan kestänyt jo lähes neljä vuotta. Viimeiset neljä vuotta perheemme on suunnitellut muuttoa Yhdysvaltojen Kalifornian Piilaaksoon. Välillä ollaan oltu jo niin pitkällä, että asuntojen metsästäminen on ollut hyvinkin ajankohtaista. Craiglists, Trulia ja Zillow ovat tulleet hyvin tutuiksi. Välillä ollaan päästy kokeilemaankin elämää rapakon takana muutaman kuukauden ajan, ja välillä ollaan oltu sekä henkisesti että fyysisesti jo niin lopussa, että hanskojen nakkaaminen nurkkaan on ollut hyvin lähellä.
Todellinen luovuttaminen ei silti ole käynyt mielessä.


Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Ei meidän, ei yrityksen, eikä sijoittajienkaan vuoksi. Haaveissa siintää yhteinen unelma, joka on päätetty saavuttaa.

Palanen kerrallaan, ajattelin avata yhden tavallisen perheen tarinan yrittämisestä. Tarinan loppua ei ole vielä kirjoitettu, mutta toivon sen olevan onnellinen.

parempi tänään

Tänään mieli on jo hieman laantunut ja pettymystä nieleskelty tovi. P ei pysty käsittämään minkä vuoksi tämä "pieni" muutos laittaisi muka kaikki suunnitelmamme uusiksi ja aiheutti minussa niin negatiivisia tunteita. Pieni riitakin ehdittiin jo käydä aiheesta, ja minun negatiivisesta elämänasenteestani. Hän on yhä vakaasti sitä mieltä, että muutto syksyn tienoilla voi hyvinkin toteutua. Itse en jaksa uskoa näin tapahtuvan, mutta ihailen kyllä suuresti P:n toiveikkuutta ja positiivista asennetta. Ilman sitä ei varmasti startup-yrittäjäksi voisi koskaan alkaakaan.

Nähtäväksi jää tuleeko muutto syksyllä, tuleeko talvella, vai tuleeko ollenkaan. Todellisuudessa mahdollisuudethan ovat hyvin mimimaaliset onnistua. Vain noin 2% startup-yrityksistä menestyvät. Tätä ei tietysti haluaisi ajatella, mutta totta se on.

Minulle, kuten varmasti monelle muullekin naiselle on vain niin hyvin vaikeaa elää ilman suunnitelmaa. Se "hetkessä eläminen" kuullostaa kyllä tosi mahtavalta jutulta, mutta ei todellakaan ole niin helppoa, kuin voisi äkkiseltään luulla. Itselle luo suurta mielihyvää ja turvallisuuden tunnetta kyetä suunnittelemaan asioita etukäteen. Eläminen jatkuvassa epävarmuudessa ja ilman minkäänlaista suunnitelmaa, luo ainakin itselleni todellista ahdistusta. Olenko ainoa?

En silti väitä, etteikö se hetkessä elämisen taito olisi jotain mitä kannattaisi tavoitella. Uskokaa pois, minä todella haluaisin omata sen taidon, ja koitankin jatkuvasti opetella elämään enemmän sen mukaisesti. Se on matka jo itsessään, ja varmasti tämä nykyinen elämäntilanteemme tietyllä tavalla pakottaakin minua siihen. Hyvä niin.





lauantai 28. maaliskuuta 2015

pettymys nro.#2345

Eilen illalla, kuten jokaisena muunakin iltana, P piti skypelaveria työhuoneessaan. Joskus yhdentoista jälkeen hän kömpi viereeni sänkyyn, jossa minä yhä tuijotin hömppäsarjaa läppäriltäni. "Haluatko kuulla hyvät huonot uutiset?" Hän kysyi heti käytyään viereeni. Sen innostuneen, hieman vaivautuneenkin ilmeen olin nähnyt ennenkin. En ollut kuitenkaan varma oliko ilmeessä lisäksi pettymystä, vai pelkkää epäuskoista tunnemyrskyä, jota hän yhä käsitteli itsekin. "No?" vastasin jo valmiiksi lannistuneena, koska tiesin jo tässä vaiheessa, että minä en kokisi uutisia hyviksi.
"Me emme saaneetkaan sitä asiakasta. Meidän omasta tahdostamme, tosin." Tässä vaiheessa minua ei enää edes huvittanut kuulla enempää. Minulle oli aivan sama mikä syy oli, miksi tätä ensimmäistä, tärkeääkin tärkeämpää asiakasta ei nyt olekaan. Kaikki viime päivien toivo viimeistään syksyllä koittavasta muuttosta, aikataulut ja suunnitelmat pyyhkäistiin taas kerran pois.

Viimeksi kaksi päivää sitten olimme riidelleet tästä samasta aiheesta. P oli vakuuttanut taas kerran, kuinka asiat pitäisi nyt todellakin tapahtua syksyyn mennessä, ja suuri rahoitus olisi saatava kesän aikana. Kaiken tämän edellytyksenä oli tämä yksi tärkeä asiakas, jonka kanssa he olivat juuri solmimassa sopimusta. Sen sopimuksen saatuaan, asiat alkaisivat rullaamaan eteenpäin kuin itsestään.

Nyt sitä asiakasta ei kuitenkaan ole, ja me olemme taas lähtöpisteessä. Tältä siis minusta tuntui. Syksyn muuton voi unohtaa, ja seuraavaa mahdollista ajankohtaa ei kannata ruveta vielä edes miettimään. Nyt ollaan taas siellä kuopassa, eikä auta muuta kuin ryömiä ylös ja jatkaa matkaa. Yritin mielessäni laskea monesko kuoppa tämä oli, jonne olin jo pudonnut näiden neljän vuoden aikana. Monesko kerta tämä oli kun yksi pieni tuleen puuska muuttaa koko laivan suunnan, ja on heitettävä ankurit hetkeksi veteen.

Teitä ehkä kiinnostaa miksi kyseistä asiakasta ei saatukaan. Minua ei kiinnostanut. Syy oli kuulemma se, että asiakas oli ollut niin innostunut tuotteesta, että olivat alkaneet suunnittelemaan itse tekevänsä vastaavanlaisen tuotteen. Tätä riskiä P ja hänen yhtiökumppaninsa eivät uskaltaneet ottaa, vaan hylkäsivät asiakkaan.
Tämä oli P:n mielestä hyvä uutinen siksi, että se antoi heille todellista uskoa siitä, että kyseessä todella on ainutlaatuinen ja arvokas tuote. Nyt heidän ei tarvitsisi enää epäillä, onko tuote tarpeeksi hyvä ja saadaankohan sille käyttäjiä, kun jopa näin isokokoinen firma olisi halukas rakentamaan samanlaisen tuotteen itse markkinoille.

Ymmärrän kyllä hyvin, kuinka tämä hivelee mieheni itsetuntoa ja uskoa tekemiseensä, mutta minulle se kuitenkin tarkoitti sitä, että taas meni aikataulut ja suunnitelmat uusiksi. Ja jos rehellisiä ollaan, todennäköisesti ne eivät pidä sitten seuraavallakaan kerralla...

Anteeksi. Tänään en osaa olla positiivinen